Manne Mourujärvi on ajanut Räisälän lossia 20 vuoden ajan. Työ on kauniine kesineen ja raskaine talvineen hänelle rakas.
Kemijärven Räisälän lossirannassa vallitsee myöhäisenä tiistaiaamuna hiljaisuus. Loma-aikaan ei kulje koulukyytejä, ja moni työmatkalainen on jo aiemmin aamulla ehtinyt lossin kyytiin.
– Minä tiedän, milloin ihmiset kulkevat ja minne, kertoo Manne Mourujärvi.
Hän työskentelee lossinhoitajana Lapin ainoassa ja Suomen pohjoisimmassa lossissa. Työkokemusta lossilta on kertynyt 20 vuotta.
Kesäkaudella Räisälän lossia liikennöi ja talvisin jäätiestä vastaa lauttaliikenneyhtiö Finferries, Mourujärven työnantaja. Lossi sijaitsee 30 kilometrin päässä Kemijärven keskustasta. Kemijärvi on Itä-Lapin kunta, jonka maisemia koristavat kymmenet vaarat. Kemijoen keskusjärven koukeroinen vesi kiemurtelee läpi kaupungin asuinalueiden ja vierustaa tienvarsia.
Lossimatkalla on mittaa 400 metriä ja kestoa viitisen minuuttia. Se on monelle nopein reitti joko parin kilometrin päässä kohoavalle Suomutunturille tai päinvastaiseen suuntaan keskustaan.
Pitkiä työuria ja rehellisyyttä
Räisälässä on kolme vakituista työntekijää. Lisäksi joka kesä on kesäsijainen. He ajavat lossia kahdessa vuorossa, kuudesta kahteen ja kahdesta iltakymmeneen. Jos iltavuoroa seuraa aamuvuoro, Mourujärvi jää lossituvalle yöksi.
– Ilmapiiri on työmaalla tärkein, ja rehellisyys. Jos jätän satasen lossituvan pöydälle, se löytyy siitä seuraavanakin päivänä.
Kun lossitupaa oltiin uusimassa, Mourujärvi esitti toiveen höylähirsisestä tuvasta. Räisälän uusi lossitupa on tehty höylähirrestä.
Lossilla matkustavat ihmiset, linnut, oravat ja jänikset.
– Eihän sellainen keltainen lautamökki sovi tänne. Tähän isoon ikkunaan piti hankkia myös tummennetut rullaverhot, jotta saa juhannuksen tienoilla nukkua, kun aurinko paistaa yötä päivää.
Räisälässä riittää pitkiä työuria. Mourujärvi kertoo rovaniemeläisestä kollegastaan, joka työskenteli 68-vuotiaaksi ja ajoi päivittäin työmatkaa 260 kilometriä. Joskus kollega poimi työmatkalla käsin sankollisen mustikoita, kun oli lähtenyt kotoaan neljä tuntia ennen työvuoron alkua.
Mourujärvikin olisi voinut jäädä jo eläkkeelle. Mutta kun ei ole vielä joutanut.
Lue lisää: ”Isoilla tytöillä pitää olla isot lelut”– Tuija Lind kuljettaa lossillaan jopa tukkirekan
Vaijerilossilla on vaikea rantautua
Manne Mourujärvi syntyi Posiolla Mourujärven kylässä toukokuussa 1958. Siellä hän asuu yhä.
Hän kouluttautui maanrakennuskoneen kuljettajaksi ja ajoi koneita viisitoista vuotta Lapissa ja Oulun seudulla, työskenteli laitosmiehenä terveyskeskuksessa ja suntiona kahdessa seurakunnassa. Rinnekoneen kuljettajan kurssi vei töihin Suomulle yhdeksäksi vuodeksi. Vuonna 2004 häntä pyydettiin lossille.
– Tunsivat minut ja tiesivät, että minulla on kokemusta koneista.
Räisälän lossi on vaijerivetoinen. Vaijerit tekevät ajamisesta helppoa, mutta rantautumisesta tuulella vaikeaa.
Työntekijöiden tehtäviin kuuluu myös kaluston huolto ja ylläpito. Vaijeri vaihdetaan joka kevät ennen liikennekauden alkua. Mourujärvi on kahdessa vuosikymmenessä oppinut kuuntelemaan vaijerin rullaamista ja käsittelemään erilaisia vaijereita.
– Pehmeässä vaijerissa on parempi pito, mutta se kuluu nopeammin. Kovalla vaijerilla tuntuu kuin ajaisi kesärenkailla talvella. Jos starttaa koneen liian vauhdilla, jää hetkeksi lossirantaan sutimaan.
Juttu jatkuu alempana.
Toinen työ poromatkailussa
Lossin ajamisessa teknisellä osaamisella on paikkansa, mutta suurin osa työstä on Mourujärven mukaan asiakaspalvelua.
– Tämä saattaa näyttää tylsältä, mutta kahta samanlaista päivää ei ole. Aurinko paistaa nyt tuolta, aalto viepi näin ja ihmisten kanssa on hyvät välit.
Hänellä on periaate, että mitä vaikeammat kilvet autossa on, sitä tärkeämpää on mennä juttelemaan.
– En puhu englantia tai muita kieliä, mutta minulla on Facebook-kavereita 11 maassa. Nykyään on onneksi puhelimessa kielenkääntäjä.
Lossi on kutsulossi, eli se liikkuu tarpeen mukaan. Sillä kulkee autojen lisäksi pyöräilijöitä ja kävelijöitä, joskus jopa pitkänmatkanjuoksijoita. Vilkkainta on maanantaiaamuisin ja perjantai-iltapäivisin. Jos lähistöllä on esimerkiksi kalastuskilpailu, lossirantaan syntyy jonoa.
Myös heinäkuun loma-aika on ruuhkaisaa. Välillä on hiljaista, ja lossi kuljettajineen saattaa seisoa rannassa tunninkin.
Kyydissä ovat matkanneet myös linnut, oravat ja jänikset. Hirvi uimassa Kemijärvessä on tavallinen näky. Kerran ilta oli jo pimennyt, kun naapurissa asuva Antti Oiva näki lossista pois ajaessaan tuulilasin läpi vilahduksen karhusta.
– Aamulla tarkistimme jätökset ja karhu se oli, Mourujärvi kertoo.
Mourujärvi on eläinten ystävä. Hän tapasi nykyisen vaimonsa, saksalaisen Christina Löther-Mourujärven Suomutunturilla vuonna 2005. Nyt pariskunnalla on yhteinen poromatkailutila.
– Minä olen juoksupoikana, kesytän ja koulutan porot ja ehtiessäni myös ajan poroja vieraiden iloksi.
Kotitilalle on kertynyt yhdeksän autoa, osa museokelpoisia, ja kaksi venettä. Eniten aikaa hän viettää vaimonsa ja porojen kanssa. Prinssi-porosta on tehty elokuvakin, Ailo – Pienen poron suuri seikkailu.
Kotipihasta lossirantaan on etäisyyttä 50 kilometriä. Se on Mourujärven mielestä mukavan lyhyt työmatka.
Teräsjään läpi voi nähdä kalojen uivan
Kemijärvi on Suomen voimakkaimmin säännöstelty luonnonjärvi. Talvella vedenpinta laskee 5–6 metriä. Lossi lasketaan talveksi rantaveden pohjassa oleviin telineisiin, jotka nousevat vedenpinnan laskun myötä kuivalle maalle. Todellinen koetinkivi on talvi, jolloin Räisälässä ajetaan jäätiellä.
Räisälässä jäätienhoitajat ovat kehittäneet oma tavan tehdä jäästä kantavaa ja estää kelirikkoja: Jään päälle ei laiteta vettä, vaan annetaan luonnon ja Lapin kiristyvän pakkasen hoitaa homma. Jääpumppua käytetään ainoastaan jäätien rannoissa.
– Pumpattu jää on puolta heikompaa kuin teräsjää. Siitä tulee helposti sohjoa.
Aikoinaan jäätietäkin on Räisälässä tehty pumppaamalla. Sinne sijoittuu myös Mourujärven työuran dramaattisin hetki, kun hän käveli jäätymässä olevaa tietä pitkin työkaverinsa kanssa. Pian pumppua kantava työkaveri huudahti sadatellen: ”Perkele, meni kohvasta läpi”. Kohvajää on jäätynyttä sohjoa. Sitten jää petti monen metrin alueelta ja työkaveri vajosi veteen pumpun kanssa.
– Hän sanoi, että tajusi päästää pumpusta irti vasta kun tuli pimeää.
Onneksi veden virtaus ei ollut kova. Työkaveri nousi pintaan samasta aukosta, mistä oli jäihin vajonnutkin. Mourujärvi sai hänet pelastettua lossituvan lämpimään suihkuun.
Talvella on usein pimeää ja kylmää. Lossin väki pitää jäätien puhtaana traktorin, mönkijän tai kolan voimin. Jään paksuutta ja kuntoa he tarkkailevat jatkuvasti jäätiesäädöksiä seuraten. Mutta jotain ihmeellistäkin talvessa on.
– Jos maaliskuussa teräsjään pinta on lumeton ja jäälle polvistuu, voi nähdä kalojen uivan.